Olen väsynyt. Olen ollut väsynyt koko tämä uuden vuoden. Olen uupunut ja raihnainen. Jostain kolottaa , kiristää, vihloo koko ajan ja minä olen alle 30, vaikka ei se mikään takuu mistään ole. Lääkäriin en halua mennä. En ole ihan vielä niin sairas ja hammaslääkäriin en uskalla. Kävin siellä jo syksyllä. Minulla diagnosoitiin ientulehdus ja luulotauti.
Haluaisin olla pirteä ja kykenevä ja nauttia keväästä kotona pätkän kanssa. Olisi mukavaa siivota kotia, ommella verhot, tuunata rattaat, kirjottaa sähköpostia, käydä kävelyllä ja tehdä hyvää ja terveellistä ruokaa, mutta en jaksa. Meillä on koko ajan kaaos, jonka päälle en pääse, syömme (ainakin aikuiset) mitä sattuu enkä saa mitään aikaiseksi. Toivon, että nousen kevään tullen tästä mudasta kuin leskenlehti, sitkeänä ja loistavana. En sentään kuin fenix.

Perjantaina koin uuden asian elämässäni. Ajoin kolarin. Jos joku näki iltapäiväruuhkan aikaan Ratinansillalla  itkevän naisen, se olin minä. Onneksi ajoin vain auton perään enkä kenenkään päälle. Pelästyin ja pätkäkin pelästyi, tietenkin. Onneksi kiristelen turvaistuimen vöitä neuroottisesti. Onneksi meillä on täysvakuutus. Onneksi kenellekään ei käynyt kuinkaan.

Pätkä on vihdoin ja viimein oppinut kävelemään. Tätä on odotettu, mutta nyt se on tapahtunut. Miten riemukas ilme lapsella on, kun huomaa pystyvänsä. Voi kävellä ja kantaa samalla tavaroita. Voi kävellä ja tanssia ja pogota. Voi mitä vain! Pätkä on oppinut myös paremmin puhumaan, laulaa ihhahhaa, leikkii legoilla, nukeilla, millä tahansa, osaa koota melko vaikean muumi-palapelin itse jne. Meillä ei ole enää pientä vauvaa. Meillä on pieni poika.