maanantai, 28. huhtikuu 2008

Ei otsikkoa

kirjoitan tänne aina puolikuntoisena. olen kipeä ja väsynyt enkä jaksa käyttää isoja kirjaimia enkä välimerkkejä. paitsi pistettä. olen pettynyt sukulaisiin ja veren voimaan. olen pettynyt aikuisiin ja vanhoihin ja etikettivirheisiin. 

tiistai, 26. helmikuu 2008

En haluaisi olla näin väsynyt

Olen väsynyt. Olen ollut väsynyt koko tämä uuden vuoden. Olen uupunut ja raihnainen. Jostain kolottaa , kiristää, vihloo koko ajan ja minä olen alle 30, vaikka ei se mikään takuu mistään ole. Lääkäriin en halua mennä. En ole ihan vielä niin sairas ja hammaslääkäriin en uskalla. Kävin siellä jo syksyllä. Minulla diagnosoitiin ientulehdus ja luulotauti.
Haluaisin olla pirteä ja kykenevä ja nauttia keväästä kotona pätkän kanssa. Olisi mukavaa siivota kotia, ommella verhot, tuunata rattaat, kirjottaa sähköpostia, käydä kävelyllä ja tehdä hyvää ja terveellistä ruokaa, mutta en jaksa. Meillä on koko ajan kaaos, jonka päälle en pääse, syömme (ainakin aikuiset) mitä sattuu enkä saa mitään aikaiseksi. Toivon, että nousen kevään tullen tästä mudasta kuin leskenlehti, sitkeänä ja loistavana. En sentään kuin fenix.

Perjantaina koin uuden asian elämässäni. Ajoin kolarin. Jos joku näki iltapäiväruuhkan aikaan Ratinansillalla  itkevän naisen, se olin minä. Onneksi ajoin vain auton perään enkä kenenkään päälle. Pelästyin ja pätkäkin pelästyi, tietenkin. Onneksi kiristelen turvaistuimen vöitä neuroottisesti. Onneksi meillä on täysvakuutus. Onneksi kenellekään ei käynyt kuinkaan.

Pätkä on vihdoin ja viimein oppinut kävelemään. Tätä on odotettu, mutta nyt se on tapahtunut. Miten riemukas ilme lapsella on, kun huomaa pystyvänsä. Voi kävellä ja kantaa samalla tavaroita. Voi kävellä ja tanssia ja pogota. Voi mitä vain! Pätkä on oppinut myös paremmin puhumaan, laulaa ihhahhaa, leikkii legoilla, nukeilla, millä tahansa, osaa koota melko vaikean muumi-palapelin itse jne. Meillä ei ole enää pientä vauvaa. Meillä on pieni poika.

  

lauantai, 15. syyskuu 2007

Palaa jo kotiin, Mikael Hakim

Kun mies tuli eilen yöllä baarista kotiin, olin vielä valveilla. Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu lukemisesta ja kirjoista. Mies ei ole mikään kirja-ahmatti eikä ole lukenut montaakaan kirjaa elämänsä aikana, joitakin kuitenkin. Minun kirjoittamiseeni hän suhtautuu niin kuin toivonkin: neutraalisti, ei ole hirveän kiinnostunut. Miehen suosikkikirjoja ovat Waltarin Komisario Palmut. Palmuista innostuneena hän alkoi lukea seuraavana vuorossa olevaa Waltaria Mikael Hakimia ja pettyi.
- Se (Mikael) jurnutti vain seikkailusta seikkailuun ja sodasta sotaan. Siinä olis voinut olla muutakin. Se olis voinut vaikka palata välillä kotiin.
Mietittiin hyviä kirjoja ja hyvyyden subjektiivisuutta. Kirjoittaako Steinbeck enemmän miehille kuin naisille?
Oli ihana huomata, että yhteys löytyy. Meillä voi mennä päiviä, ettei paljoa jutella muuta kuin ihan arkijuttuja: kumpi käy kaupassa, mitä tänään syötäisiin, haiseeko täällä jööti. Sitten kun saadaan jutella ihan rauhassa, niin meistä kuoriutuu taas mies ja nainen, joilla on jotain sanottavaa toisilleen. Se on mahtavaa ja kiihottavaa.    

tiistai, 11. syyskuu 2007

Alakuloa ja pientä hymistelyä

Viimeiset kolme päivää on ollut alakuloinen olo, rakastuneen surullinen. Itku tulee helposti, mutta suru ei ole kaikkivoipa, vaan hellä ja puhdistava. En muista tällaista olleen moneen vuoteen. Nyt sille kai oli valmistettu aika ja paikka. Olen saanut pois mielenpäältä isoja asioita, minulla on koti ja perhe ja turva. Suru sai tulla. Ainakin raottaa ovea enkä enää pelkää putoavani. Olen katsellut itku kurkussa pätkän touhuja, kun se istuu polvillaan lattialla ja syö sormella rasvaa tuubista tai tanssii häiriintyneen japanilaisen pottaharjoittelu-videon tahtiin ja katsoo meitä niin onnellisena tai venyttelee unisena aivan kuten vastasyntyneenä. Pitää nieleskellä paljon. Siinä on kaikki täysin kohdallaan. Minä en edes alkujaan halunnut lasta tai edes raskaaksi. "Onko raskaus toivottu", kysyi terveydenhoitaja, kun varasin ensimmäistä neuvola-aikaa. "Ei ole", vastasin, "mutta pidän sen silti". Se on paras ja oikein päätös, jonka olen, olemme, tehneet. Ultraäänitutkimuksessa kerrottiin, että se on poika. Tyttöhän sen piti olla. Tyttöä minä toivoin. Olin pettynyt. Yhtenä päivänä ajoin autolla Pirkkalassa, aurinko paistoi, edellisenä päivänä oli satanut lunta ja oli sokaisevan kirkasta, kun tajusin "minusta tulee pienen pojan äiti". Se oli yhtäkkiä kauneinta, mitä tiesin.  "Meille syntyy pieni poika!"

Olen saanut vähän kirjoitettua, mutta parasta on, että olen saanut vähän luettua. Olen lukenut suomalaista nyky runoutta " Runo näytä hampaasi" ja Pirkanmaan kirjoituskilpailun tekstejä usealta vuodelta. Olen ollut  innoissani, välillä jopa haltioissani. Olin unohanut kuinka moninainen ja taipusa suomen kieli on! Tomppa-kirjoissa ei ihan hirveän paljon kielellistä akrobatiaa ole, vaikka hyviä kirjoja ovatkin.

Pätkä on alkanut matkia meitä yhä enemmän. Tänään puhelin soi ja sinä aikana, kun olin hakemassa puhelinta toisesta huoneesta, oli pätkä ottanut mp3-soittimen ja piti sitä korvallaan ja huuteli haa-haa eli haloo. Naurettiin molemmat ääneen. Aikakautensa lapsi.       

perjantai, 7. syyskuu 2007

Ovi on kiinni, mutta ikkuna raollaan

Tänään tuli tieto. En päässyt kirjoittamiskouluun. Oli ihan odotettavissa, mutta harmittaa silti. Ei mulla olisi tällä hetkellä mitään sanottavaa oikein mihinkään, vielä. Hylkäämiskirje toi surun muutamien vuosien takaa, kun hain yliopistoon enkä päässyt. Tiesin, etten pääse, mutta joku itseriittoinen toivon murena silti oli. Nykyään inhottaa kaikki hakeminen ja hakulomakkeiden täyttö.
Kerroin muutamalle ihmiselle hakevani kirjoituskouluun ja olevani huolissaan koulun kovasta tasosta. Eräät saman koulun käyneet olivat keskenäänkin puhuneet asiasta.
- Hertta on vähän huolissaan koulun tasosta.
- Ei se enää niin huono ole.
Hymyilyttää edelleen, joopa joo.
Kai tämä oli nyt se keppi ja porkkana. Nyt kirjoitan ja ensi vuonna haen uudestaan. Mulla on tämä vuosi aikaa etsiä itsestäni motivaatio ja sanomisen tarve tai ainakin ilmaisun tarve. En voi odottaa, että joku ihmisjoukko avaisi mun ovet ja ikkunat, ja luovuus saisi virrata vapaasti. Luovuuden virtaus on omalla kohdallani hyvin hetkittäistä, ja se virtaa nopeasti ohi. Paljon on ryhtymistä ja työtä ja revittyjä sivuja.