Tänään tuli tieto. En päässyt kirjoittamiskouluun. Oli ihan odotettavissa, mutta harmittaa silti. Ei mulla olisi tällä hetkellä mitään sanottavaa oikein mihinkään, vielä. Hylkäämiskirje toi surun muutamien vuosien takaa, kun hain yliopistoon enkä päässyt. Tiesin, etten pääse, mutta joku itseriittoinen toivon murena silti oli. Nykyään inhottaa kaikki hakeminen ja hakulomakkeiden täyttö.
Kerroin muutamalle ihmiselle hakevani kirjoituskouluun ja olevani huolissaan koulun kovasta tasosta. Eräät saman koulun käyneet olivat keskenäänkin puhuneet asiasta.
- Hertta on vähän huolissaan koulun tasosta.
- Ei se enää niin huono ole.
Hymyilyttää edelleen, joopa joo.
Kai tämä oli nyt se keppi ja porkkana. Nyt kirjoitan ja ensi vuonna haen uudestaan. Mulla on tämä vuosi aikaa etsiä itsestäni motivaatio ja sanomisen tarve tai ainakin ilmaisun tarve. En voi odottaa, että joku ihmisjoukko avaisi mun ovet ja ikkunat, ja luovuus saisi virrata vapaasti. Luovuuden virtaus on omalla kohdallani hyvin hetkittäistä, ja se virtaa nopeasti ohi. Paljon on ryhtymistä ja työtä ja revittyjä sivuja.