Viimeiset kolme päivää on ollut alakuloinen olo, rakastuneen surullinen. Itku tulee helposti, mutta suru ei ole kaikkivoipa, vaan hellä ja puhdistava. En muista tällaista olleen moneen vuoteen. Nyt sille kai oli valmistettu aika ja paikka. Olen saanut pois mielenpäältä isoja asioita, minulla on koti ja perhe ja turva. Suru sai tulla. Ainakin raottaa ovea enkä enää pelkää putoavani. Olen katsellut itku kurkussa pätkän touhuja, kun se istuu polvillaan lattialla ja syö sormella rasvaa tuubista tai tanssii häiriintyneen japanilaisen pottaharjoittelu-videon tahtiin ja katsoo meitä niin onnellisena tai venyttelee unisena aivan kuten vastasyntyneenä. Pitää nieleskellä paljon. Siinä on kaikki täysin kohdallaan. Minä en edes alkujaan halunnut lasta tai edes raskaaksi. "Onko raskaus toivottu", kysyi terveydenhoitaja, kun varasin ensimmäistä neuvola-aikaa. "Ei ole", vastasin, "mutta pidän sen silti". Se on paras ja oikein päätös, jonka olen, olemme, tehneet. Ultraäänitutkimuksessa kerrottiin, että se on poika. Tyttöhän sen piti olla. Tyttöä minä toivoin. Olin pettynyt. Yhtenä päivänä ajoin autolla Pirkkalassa, aurinko paistoi, edellisenä päivänä oli satanut lunta ja oli sokaisevan kirkasta, kun tajusin "minusta tulee pienen pojan äiti". Se oli yhtäkkiä kauneinta, mitä tiesin.  "Meille syntyy pieni poika!"

Olen saanut vähän kirjoitettua, mutta parasta on, että olen saanut vähän luettua. Olen lukenut suomalaista nyky runoutta " Runo näytä hampaasi" ja Pirkanmaan kirjoituskilpailun tekstejä usealta vuodelta. Olen ollut  innoissani, välillä jopa haltioissani. Olin unohanut kuinka moninainen ja taipusa suomen kieli on! Tomppa-kirjoissa ei ihan hirveän paljon kielellistä akrobatiaa ole, vaikka hyviä kirjoja ovatkin.

Pätkä on alkanut matkia meitä yhä enemmän. Tänään puhelin soi ja sinä aikana, kun olin hakemassa puhelinta toisesta huoneesta, oli pätkä ottanut mp3-soittimen ja piti sitä korvallaan ja huuteli haa-haa eli haloo. Naurettiin molemmat ääneen. Aikakautensa lapsi.